Miksi autosta luopuminen toi vapautta?

Kuinka ihmeessä? Eikö juuri auto ole se liikkumisväline, joka tuo meille eniten vapautta?

Parin viimeisen vuoden ajan olin pohtinut omistusautosta luopumisesta. Aluksi koko ajatus tuntui täysin mahdottomalta. Idioottimaiselta. Olihan auto ollut kiinteä osa elämääni koko aikuisiän aina siitä asti, kun tapasin ensimmäisen poikaystäväni. Ja siitä on kauan:)

Autosta oli tullut minulle välttämätön, jonka välttämättömyyttä en koskaan kyseenalaistanut. Julkinen liikenne asuinseudullani ei ole kehä kolmosen tasoista ja silloisen kotipaikkani ruokakaupat, työpaikka ja lasten päivähoito olivat  parinkymmenen kilometrin päässä, joten tuolloin se puolsi vielä paikkaansa. Myöhemmin kaupunkiin muutettuani auto seurasi mukana. Työpaikka sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä, mutta sekään ei vielä muuttanut suhtautumistani. Lisäksi vaihtelin autoa, koska ”autohan pitää vaihtaa muutaman vuoden välein uudempaan”. Ja herrajumala, siis jokainenhan autoa tarvitsee. Sic!

Autolla ajamisesta alkoi kuitenkin tulla rasittavaa. Tiedättehän. Erityisesti pitkät matkat, paikkojen puutuminen, jatkuva tarkkaavaisuus, vesisadetta, räntää, pimeää, lumisadetta, vastaantulevia rekkoja…Myös omatunto koputteli. Tarvitsenko ihan oikeasti ihkaomaa autoa?  Tiedän, että monille auto on välttämätön, elämäntilanteet ovat erilaisia. Ja valtion kassalle autoilu on välttämätöntä.  Itselleni tunnustin, että minulla auton omistaminen liittyi ennen kaikkea mukavuuteen, helppouteen, laiskuuteen ja tottumukseen. 

Paljonko auton kulut oikeastaan olivatkaan?

Heräsin siis sekä autoilun kustannuksiin että auton ajamisen aiheuttamaan rasitukseen ja kaikkeen muuhun aikaa vievään sälään. Otin tiliotteen eteeni ja summasin yhteen joka ikisen autoon liittyvän kulun vuoden 2019 aikana. Se näytti seuraavalta:

Suorat kulut muodostivat vuodessa yli 6 000 euroa. Sen päälle tulee vielä uuden auton 10 % arvon alenema vuosittain, joka muodosti n. 2 800 euron laskennallisen kulun. Yhteensä siis lähes 9 000 euroa. Summa vastaa suomalaisten keskimääräistä autoilun kokonaiskulua, joka on n. 300 €/kk (ilman lainakuluja).

Jos olisin sijoittanut  9 000 euron summan vuotuisella maltillisella 7,5 % tuotto-odotuksella, niin kymmenen vuoden kuluttua veroton tuotto olisi ollut 9 549 ja koko pääoma 18 549 euroa (olettaen, että tuoton vuosikorko olisi ollut sama, se olisi tietysti voinut olla pienempi tai suurempi). Jossittelu ei auta, mutta jos olisin herännyt asiaan jo viisi vuotta sitten, niin sijoitukseni näyttäisivät nyt melkoisen paljon paremmilta. 

Miten autosta luopuminen vaikutti arkipäivääni ja elämääni?

Auto meni myyntiin tänä kesänä. Alkuvuoden se oli seisonnassa, koska halusin ensin kevyesti vähän kokeilla, miten pärjään ilman autoa. Ensimmäisenä tunteena oli helpotus. Ei enää bensakuluja, ei autolainaa, ei veroja eikä vakuutuksia. Sain heittää hyvästit määräaikaishuoltojen ja renkaanvaihtojen ajanvarauksille ja jonottamisille. Ei joka-aamuisia lumenpuistamisia, auton lämmitystä, ikkunoiden raaputtelua tai parkkialueen kolaamista. Ei parkkipaikan hakemista ruuhkaisessa keskustassa eikä huolta parkkimittareista. Ei myöskään jatkuvia pesuja (valkoinen auto ja vaihtelevat räntä-, kura-, vesi- lumilosuhteet!). Itselleni nämä asiat merkitsevät arjen kaaoksen vähentämistä ja yksinkertaisempaa elämää paljon enemmän kuin voisi kuvitella. Yksi huoli vähemmän. Bonus oli tietysti myös myynnistä saatu voitto. 

Muita  – paljon tärkeämpiä – positiivisia vaikutuksia ovat olleet liikunnan huomattava lisääntyminen, rahan säästö ja turhien kauppareissujen vähentyminen. Pitkät ja rasittavat ajomatkat kuskin paikalla ovat jääneet pois. Niiden tilalle tulleet junamatkat läheisten luo ovat nykyään luksusta. Arjen kulkuvälineeni on sekä kesät että talvet polkupyörä. Ihan tavallinen vaihdepyörä. Toisena tulevat omat jalat ja kolmantena paikallisbussi. Joskus taksikin.

Rahaa jää säästöön huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Se mahdollistaa sijoittamisen entistä paremmin. Kaupassa käyntejä ei ole enää entiseen malliin, ei myöskään ns. turhia ”käynpä kattelemassa, jos löytyis jotain”. Reppu vetää vain tietyn määrän tavaraa, joten kaupasta haen kerralla vain sen, mitä varmasti tarvitsen. Ystävät taas ovat kultaakin kalliimpia, jos ja kun tarvitsen apua isompien juttujen roudaamisessa. 

Tosin valehtelisin jos väittäisin, etteikö olisi tilanteita, jolloin kaipaan autoa. Kun tulee äkillinen ikävä lapsia, niin silloin olisi helppoa ja nopeaa hypätä auton ja huristaa parisataa kilometriä etelään. Silloin, kun kun pitäisi ehtiä nopeasti toiselle puolelle kaupunkia mukana kolme isoa kassillista kampetta. Isojen postipakettien kuljettaminen pyörän tarakalla ei ole ihan helppoa. Muovijätteen kuljettaminen niihin kahteen kilometrien päässä olevaan kierrätyskeskukseen.

Mutta! Kun kädet ovat kiinni auton ratissa, on se aina pois jostakin muusta. Vapautta itselleni on se, että voin käyttää pitkän matkustusajan johonkin muuhun paljon miellyttävämpään. Vaikka musiikin kuunteluun tai käsitöiden tekemiseen. Tai bujon täyttämiseen ja piirtämiseen. Pelkkään joutilaaseen olemiseen . Vapautta on myös se, että autoilusta säästyvä raha poikii rahaa eläkevuosien kassaan, joka antaa taloudellista pelivaraa sitten myöhemmin. 

(Naisen) eläkepommi

Vaikka suuri osa sijoitusbloggareista hehkuttaa firettämisen autuudesta niin väitän, että se koskee loppujen lopuksi aika harvoja onnekkaita. Valtaosa paiskii palkkatyössä jaksamisen äärirajoille sinne 65 vuoden pahemmalle puolelle. Suurimmalla osalla meistä tavallisista palkansaajista eläke tulee olemaan melkoisen paljon pienempi kuin palkkatulo. Suomessa miesten keskimääräinen työeläke oli viime vuonna 1 904 euroa ja naisten 1 309 euroa joka oli 69 % miesten vastaavasta. Ero johtuu pitkälti miesten pidemmistä työurista ja korkeammasta palkkatasosta.

Havahduin tähän tilanteeseen itse asiassa vasta äskettäin. Tilastokeskuksen viimeisimmän laskelman mukaan kaikkien suomalaisten palkansaajien keskiansiot olivat n. 3 500 euroa. Oma bruttopalkkani ylittää  mukavasti tuon summan. Se voisi ennakoida kohtuullistakin eläkettä ja ehkä olin tuudittautunut siihen sen kummemmin miettimättä. Mutta oikeasti totuus on tietysti toinen.

Bruttoeläketuloni tulee todennäköisesti sijoittumaan tuohon 2 000- 2 600 euron välille. Todennäköisesti lähemmäs alarajaa, ellen palvele työnantajaa vielä ylimääräiset pari vuotta. Verotus on kovaa ja se merkitsee sitä, että käteen jäävä tuloni supistuu lähes kolmannekseen nykyisestä. 

Kolmannekseen. Pistää miettimään.

En todellakaan ole ajatellut elämääni rationaalisesti tässä suhteessa. Enkä paljon suunnitellutkaan. Polkuni on tässä suhteessa tyypillinen naisen työura: perhevapaita, pätkätöitä, perhevapaita, pieni palkka. Valmistuin kyllä ammattiin ja menin töihinkin melko nuorena. Tein yhden lapsen, irtisanouduin työstäni, rupesin opiskelemaan ja tein vielä pari lasta. Eläkettä ei juuri kertynyt kuin satunnaisista kesähanttihommista. Eläkevuosien ajatteleminen kiinnosti tuolloin yhtä paljon kuin vuoden 1906  eduskuntauudistus teini-ikäistä. 

Valmistuminen yliopistosta sattui keskelle vuoden 1993 lamaa. Töitä ei löytynyt, joten päädyin jatkamaan opintojani ja tutkimuksiani apurahojen ja stipendien turvin. Tätä kestikin usean vuoden kunnes kyllästyin jatkuvaan rahan ker(j)äämiseen ja hankkiuduin virkatöihin valtiolle. Joka on urani huippu. 

In total. ”Oikeita” työvuosia on kertynyt vähemmän kuin niitä olisi voinut olla järkevällä suunnittelulla. Mutta ihminen ei voi olla aina järkevä. Olen tietysti saanut paljon arvokasta, jota ei voi rahalla mitata. Lapsilleni äidin läsnäolon, tutkijan vapauden, kiireettömät aamut, vuodenaikojen seuraamisen. 

Eläketuloni kasvattamiseen olisi toki muutama keino: Jatkan työssäni yli alimman eläkeiän. No, vuosi tai pari voisi (pitkin hampain) mennä, jos työelämän tahti ei enää kiihdy. Se tietäisi jo useita satasia. Toinen keino on tehdä osa-aikatyötä joko nykyisen työnantajan palveluksessa tai muussa työssä eläkkeen ohella. Tämä vaihtoehto tuntuu jo paremmalta. Lisätulojen hankkiminen on myös kannatettavaa. Ja tämähän kuulostaa, hei  – järkevältä.

Mutta. Jatkuva muutos, silppuhommat, kiire, zoomit ja teamsit, organisaatiomuutokset, tyhjenevä tankki, monitoimitila, kokouskiima…ei.

Vapaus päättää omasta ajankäytöstä. Vapaus keskittyä itselle tärkeisiin tehtäviin. Aikataulujen kahleista irtautuminen. Ne tuntuvat juuri tällä hetkellä kaikkein houkuttelevimmalta. Toisaalta pitäisi kuitenkin pystyä tulemaan toimeen ja selvitä kohtuullisista elinkustannuksista. Koska eläkevuodet joka tapauksessa merkitsevät tulotason merkittävää laskua, eläkkeen lihottamisen sijaan aionkin seuraavat (viimeiset työvuoteni) keskittyä pääasiassa seuraavaan: Kuinka voisin tulla toimeen vähemmällä ja kuinka saada enemmän säästöjä,koska olen aika varma, että se on mahdollista. Ja kaiketi ainoa realistinen vaihtoehtoni.

Tavoitteeni on kiinnittää huomiota rahankäyttööni, ostaa mahdollisimman vähän mitään (turhaa) ja sijoittaa kaikki liikenevä indeksirahastoihin ja suoriin osakkeisiin. Tarkoituksena on saada ennen kaikkea  taloudellista puskuria, mutta myös henkistä turvallisuudentunnetta, etten ”tipahda aivan tyhjän päälle”. Ja onhan minulla tietenkin myös unelmia siitä, miten haluan vireät eläkevuoteni viettää.

Miten tämän teen? Viisas ottaa oppia muiden virheistä. Näin totesi yli 2000 vuotta sitten elänyt roomalaistunut orja Publilius Syrus. Jatkan mietelmää siten, että yritän oppia myös omista virheistäni.